Historia
Tästä löydät maailman historian tiivistettynä erittäin tiukkaan pakettiin, jotta liikaa muistettavaa ei ole. On kuitenkin tärkeää, että tiedät pelaajana rotujen historiasta nämä perusasiat. Alla on ensin esitettynä lähihistoria, joka on pelien kannalta oleellisinta tietää ja sen jälkeen koko maailman muodostumista koskeva historia ja sen eri vaiheet.
Pelissä tapahtunut
Siunattujen ja kirottujen sota
Sota kirottujen ja siunattujen välillä alkoi virallisesti, kun jumalat saivat tietää kirottujen olemassaolosta ja päättivät tuhota nämä. Todellisuudessa sota alkoi jo kauan ennen sitä aikaisemmin karkoitetun ja katkeroituneen jumalan, Lucíen Nachralin, alkaessa hieromaan liittolaisuuksia kirottujen kanssa. Liittolaisista tärkein oli Ignifer, joka sai Lucíenilta tukea kirottujen johtamiseen vastalahjaksi siitä, että piti huolta näiden tukevan Lucíenia sodassa. Toinen tärkeä liittolainen oli Lucíenin entinen vaimo Qaheia Liaven, joka muutti täysin epäreilun tilanteen paljon tasaisemmaksi luovuttaessaan entiselle miehelleen valtavan voimakkaan taikakeihään, joka oli säilynyt muinaisista sodista. Tämän äärimmäisen voimakkaan keihään ja pitkällisen juonittelun yhteisvoimin Lucíen ja pieni joukko kirottuja tunkeutui siunattujen omaan ulottuvuuteen, Elatheiaan, ja murhasi toisen Alkujumalista: Pimeyden. Maailman tasapaino järkkyi. Samoin siunattujen luotto omaan voittamattomuuteensa. Toinen Alkujumala, Valo, joutui nyt hoitamaan molempien Alkujumalten tehtävät taikuuden ja sen tasapainon säilyttämiseksi maailmassa. Siunatut olivat nyt omillaan. Siunatuilla oli mahtavia taikavoimia. Kirotuilla oli enemmän sotureita, jotka taistelivat kaikki henkensä puolesta. Kaukotaistelussa siunatut olivat ylivoimaisia. Lähitaistelussa kirotut olivat ylivoimaisia. Suuria taisteluja oli yksi ja se oli kaaottinen. Täysin järjestäytyneet jumalsoturit kohtasivat täysin järjestäytymättömät (ainakin siltä se vaikutti) kirotut, eikä kumpikaan puoli ollut osannut odottaa, sitä mitä seurasi. Taisto oli tasaväkinen siihen saakka, kun ylijumalat saapuivat tukemaan joukkojaan - sen jälkeen kirotuilla ei ollut toivoakaan voittaa, joten he vetäytyivät. Sota olisi varmasti päättynyt tähän taisteluun, mikäli siunatut olisivat vain tienneet, missä kirotut piilottelivat: mutta ainoat henkilöt jotka tiesivät Lucíenin osallisuudesta asiaan ja olisivat osanneet yhdistää kirottujen leirin sijaitsevan entisen Kuoleman majapaikkana toimineeseen luostariin, olivat joko vaihtaneet puolta tai vangittuja. Tästä viisastuneina kirotut tekivät tästä lähtien katalia täsmäiskuja esimerkiksi soluttautuen jumalsotureiden leireihin eläiminä, muuttuen sitten yöllä takaisin omaan muotoonsa niittämään tuhoa leirissä. Viimeiseksi taisteluksi kutsutaan tilannetta, johon sota ratkesi. Taistelu ei kuitenkaan ole se sana, joka kaikille tulee kyseisestä tapahtumasta mieleen. Viimeinen taistelu oli nimittäin suurimittainen hyökkäys kirottujen puolelta siunattujen kimppuun - samalla kun joukkojen vahvimmat soturit ja piilossa lymyillyt Lucíen keihäineen hyökkäsivät taas Elatheiaan ja marssivat jumalten Neuvoston tiloihin pakottaen jokaisen paikalla olijan joko antautumaan tai tapaamaan esi-isänsä. Tämän teurastuksen jälkeen Neuvosto oli Lucíenin puolella ja sota siten poliittisesti ohi. Käytännössä sota jatkui vielä jonkin aikaa, mutta ajan kanssa ja yksi toisensa jäljessä siunatut tahtoivat palata koteihinsa ja jatkaa elämäänsä - toimi heidän hallitsijanaan kuka vain. Todellisuudessa siunattujen joukossa oli paljon henkilöitä, jotka eivät koskaan olleet saaneet loistaa - jotka eivät olleet koskaan tulleet kuulluiksi. Heille tämä oli positiivinen muutos, ja he saivat uuden alun uuden hallinnon alla. Ei kulunut kauaa, kun osa Lucíenia vastustaneistakin jumalista ja ylijumalista palasi työhönsä velvollisuudentunnostaan - heillä oli kuitenkin tärkeä vastuutehtävä työssään, mikä oli heille kunnia-asia. Avoimesti utta valtaa vastustaneet siunatut teloitettiin. Oli myös muutamia epäselviä tapauksia, joissa siunatuilta riistettiin heidän voimansa ja heidät karkotettiin ihmisten maailmaan. Tällä hetkellä Lucíen on siunattujen hallitsija ja kerää itselleen uutta Neuvostoa. Neuvostoon tervetulleita ovat lähinnä ylijumalat (jotka ovat vaihtuneet melkoisesti), sekä erityisen ansioituneet jumalat, kuten oikeuden jumalat. Sotajoukot ovat uskollisia uudelle hallinnolleen. Lucíen itse on kuluttanut viimeisen vuoden etsiessään Valon Alkujumalaa, mutta tuloksetta: Valon henkienergian paikantaminen tuntuu olevan mahdotonta. Sen sijaan vaikuttaisi siltä, että koko maailman maaginen energia olisi moninkertaistunut. Mahdollisia vastustajia toki yhä löytyy ja kapinahengestä epällyillä ei olekaan nyt asiaa Elatheiaan vaan asemastaan huolimatta epäilyttävät henkilöt on karkotettu asumaan Eláhanissa, ihmisten maailmassa. Viimeistään vuoden asuminen tässä ulottuvuudessa käännytti monet jäljelle jääneistä kapinallisista, sillä siunatut ovat mukavuudenhaluista väkeä. Elahan on laajentunut merkittävästi ja sitä voi oikeastaan kutsua jo kaupungiksi. Kirotuilla ei ole lupaa tai kykyä astua Elatheiaan, mutta Elahanissa he saavat kulkea, teoriassa. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä turvallista, sillä moni paikallinen siunattu menetti sodassa itselleen tärkeitä asioita ja henkilöitä, eivätkä he välttämättä suvaitse joukossaan kulkevia epäihmisiä.
Ihmisten lähihistoria pelissä
Vaikka Mihrasin kaupunki oli pitkään hyvässä hallinnassa kirkon ja aateliston tiukassa otteessa, alkoi tästä otteesta loppua hiljalleen puristusvoima viime vuosikymmeninä. Kaaoslaisuuden rinnalle nousi toinen uskonlahko: ludiaanisuus, joka painotti kurin ja nuhteen sijaan välittämistä ja lähimmäisenrakkautta. Ludiaanisuus, jonka tukikohtana oli luostari rannikolla, pohjanvuorien kupeessa, uskoi erilaisuuteen, uusiin mahdollisuuksiin ja yksittäisten ihmisten onneen – se oli siis todellinen uhka kaaoslaisuudelle ja luokiteltiinkin siksi noituudeksi kaupungin sisäpuolella. Punarinnat: Aatelistoa vastaan taas nousi aate, jonka mukaan ihmisiä tulisi kohdella tasavertaisemmin. Aate, jonka mielestä ihmistä ei pitänyt tuomita elämään kurjuuteen jos hän syntyi köyhänä tai nostaa jalustalle, koska hän oli syntynyt kartanoon. Aate muuttui liikkeeksi ja sai nimekseen ”Punarinta”. Satunnaiset punaiset kädenjäljet kaupungin seinissä muuttuivat muutama vuosi sitten tavalliseksi näyksi lähes jokaisella kadulla ja kaupunki muuttui vaaralliseksi, kun Punarinnat metsästivät aatelisia ja aateliset Punarintoja. Koska kulta on se, jolla sotia voitetaan, olivat Punarinnat jatkuvassa alivoimassa, minkä vuoksi he alkoivat kerätä rahaa hankkeeseensa – myös niiltä, jotka eivät olleet halukkaita maksamaan. Tästä syystä muu kansa lakkasi auttamasta Punarintoja, piilottelemasta näitä tiloissaan ja liittymästä näiden joukkoihin ja lopulta Punarintoja johtavat henkilöt värjäsivät viimeisen kerran kaupunkia punaansa joukkomestauksessaan Suurtorilla. Tämä hiljensi loput Punarinnat. Ja kun Punarinnat hiljenivät, koveni verotus, jotta aateliset saisivat menettämänsä rikkaudet takaisin. Vääräuskoisten ja kapinallisten kukistuttua olisi voinut olettaa rauhan palaavan Mihrasin kaupunkiin. Kuitenkin hirviöjahdeista ja rukouksista huolimatta eläimelliset, kirotut olennot alkoivat vääjäämättä pakottaa kaupunkilaiset myöntämään, että aiemmin kauhutarinoiden täytteenä pidetyt hirviöt olivat todellisia. Ensin rajamailta alkoi kadota eläimiä. Sitten kaupungissa oli suoritettu hirmutyö, joka jätti jälkeensä pedon jalanjälkiä. Sitten ihmiset alkoivat nähdä omituisia olentoja metsän reunassa ja lopulta eräänä yönä metsästä alkoi kuulua mitä pelottavinta meteliä – kuin valtava joukko näitä hirviöitä olisi liikkunut metsässä. Seuraavana aamuna yksittäinen ratsastaja saapui ludiaanien temppeliltä kaupunkiin ja kertoi raakalaismaisten epäihmisten teurastaneen koko uskonlahkon. Vaikka tämä olikin palvelus kaaoslaisille, eivät kaupunkilaiset halunneet joutua seuraaviksi. He eivät näet tienneet, että valtaosa näistä hirviöistä oli todellisuudessa hyviä olentoja. He eivät tienneet, kuinka paljon näitä oli, eivätkä he tienneet, mihin nämä pystyivät. Kun hirviöiden, näiden demonisten olentojen, sovittelujoukko saapui Mihrasin porteille olivat ihmiset epävarmoina vihollisensa voimakkuudesta valmiita päätymään näiden kanssa näennäiseen rauhaan, toistaiseksi. Kirotut olennot saisivat astua kaupunkiin päiväsaikaan, kunhan eivät hyökkäisi kaupunkiin tai asuttaisi sitä. Vaikka kirotuilla on lupa liikkua kaupungissa päiväsaikaan, kehotetaan ihmisiä välttämään näitä ja kaupantekoa näiden kanssa - ja osa ihmisistä uskaltaakin liikkua kaupungissa nykyään vain öisin. Jotain hyvääkin tästä on kuitenkin seurannut: ulkoinen uhka on korvannut sisäistä noitajahtia ja naapureiden vahtaamista.
Kirottujen lähihistoria pelissä
Laaksoon saapui joukko sotaisampia kirottuja viitisen vuotta sitten. Tämä joukkio paitsi suoritti hyökkäyksiä Mihrasin kaupunkiin, myös janosi kostoa siunattuja kohtaan. He alkoivat värvätä laaksossa eläneitä kirottuja joukkouhinsa, halusivat nämä sitä tai eivät. Vaikka valtaosa kirotuista ei koskaan olisi noussut tämänkaltaiseen väkivaltaan, nosti se heissäkin silti pintaan epäreiluuden tunteen maailmantilanteesta ja kun karkotettu petturijumala alkoi värvätä kirottuja sotaan siunattuja vastaan, tahtoi iso osa kirotuista osallistua paremman elämän toivossa. Lopulta myös aiemmin mainittu sotaisa joukko liittyi heidän riveihinsä. Lisää sodasta toisessa kohdassa ylempänä. Sodan jälkeen: Vaikka siunatut eivät enää aktiivisesti yritä päästä koko rodusta eroon ja he ovat ainakin näennäisesti antaneet kirotuille luvan elää maailmassaan, ei eläminen laaksossa vieläkään ole ihan yksinkertaista. Valtaosa kirotuista janoaa tasavertaisuutta ihmisten kanssa ja vaikka enemmistö heistä viihtyykin metsässä tai omassa yhteisössään rannikolla, monia kiinnostaisi silti muuttaa jykeviin taloihin syömään hyvää ruokaa ja käymään kauppaa lämpimistä vaatteista kaupungin muurien sisäpuolelle. Välittömästi sodan loputtua ja siunattujen vetäydyttyä omaan ulottuvuuteensa kirotut jäivät adrenaliinin täyttämäksi, tarkoituksettomaksi armeijaksi laaksoon. He olivat juuri tehneet mahdottoman: voittaneet jumalat sodassa! Tällä höyryllä lauma lähti etsimään kirotuille omaa, virallista aluetta laaksosta – sen he olivat ansainneet! Armeija matkasi Mihrasin kaupungin ohi pohjoisten vuorten juurelle, josta he löysivät upean luostarialueen, joka kuului ludiaaneille: harhaoppisille ihmisille. Voimansa tunnossa kirotut hyökkäsivät ihmisten kimppuun, mutta tämä päätös ei ollut suinkaan yhteinen – samalla kun laaksoonkin vasta vuosia sitten tullut ryhmittymä teurasti jokaisen ihmisen, jonka luostarista löysi, pakeni valtaosa kirotuista kauhistuneena metsiin. Nyt osa kirotuista on asettunut uuteen tukikohtaansa, jonka he valloittivat itselleen. Nämä kirotut ovat keskenään erimielisiä siitä, mitä lopuille ihmisille tulisi tehdä. Osa tahtoisi elää heidän rinnallaan, osa heidän sijastaan. Tämä ryhmittymä on kohottanut johtajakseen sodassa potentiaalinsa todistaneen (ja nykyisen jumalten hallitsijankin kanssa juonia punoneen!) Igniferin ja he pitävät tätä kaikkien kirottujen hallitsijana. Kiihkomielisimmät metsästävät luostarilta paenneita kirottuja tuodakseen nämä tuomiolle karkuruudestaan. Ignifer on hallitsijana diplomaattisempi kuin hänen joukkonsa ovat ja hän onkin onnistunut saamaan aikalisän tilanteeseensa ihmisten kanssa sopimalla, että kirotut saavat päivisin astua kaupunkiin käymään kauppaa, kunhan he lupaavat olla hyökkäämättä sen kimppuun ja poistuvat aina öiksi. Lopuista, rauhanomaisemmista, kirotuista valtaosa on päätynyt eteläisille vuorille, jossa kirotuilla on jo pitkään ollut piilossa oma kyläyhteisö. Täällä he elävät elämäänsä harmoniassa ja toivovat, ettei kukaan koskaan löytäisi heitä. Osa kirotuista on myös palannut koteihinsa ympäri laaksoa ja merkittävä ryhmittymä kirottuja, jotka ovat kiinnostuneista rinnakkaiselosta ihmisten kanssa, perusti leirin aivan Mihrasin muurien ulkopuolelle. Tästä leiristä he matkaavat joka aamu Mihrasin kaupunkiin käymään kauppaa ihmisten kanssa ja palaavat joka ilta takaisin leiriinsä.
Siunattujen lähihistoria peleissä
Omia peilikuviaan ihailleet jumalat ja muut siunatut olivat epäuskoisia, kun ensimmäisistä kohtaamisista kirottujen kanssa raportoitiin. Mahdotonta. Kuitenkin raportit yleistyivät ja tarkemman kenttätutkimuksen avulla epäilykset osoittautuivat todeksi: kirotut eivät tosiaankaan olleet kadonneet maankamaralta, niin kuin siunatut olivat luulleet! Se oli virhe, joka täytyi korjata joutuin! Siunatut olivat kuitenkin hädintuskin päässeet ratkaisuun sopivasta menettytavasta, kun he tajusivat jo joutuneensa itse hyökkäyksen kohteeksi. Toinen heidän voittamattomista – ja kuolemattomista! – Alkujumalistaan oli murhattu jumalten omassa kaupungissa, heidän omassa ulottuvuudessaan, aivan heidän neniensä alla! Vaikka se oli täysin mahdotonta, olivat kirotut ainoa järkevä selitys hyökkäykselle ja tästä alkoi sota kirottuja ja petturijumala Lucíenia vastaan. Lisää sodasta toisen otsikon alla ylempänä. Sodan jälkeen: Ei kulunut kauaa, kun osa Lucíenia vastustaneistakin jumalista ja ylijumalista palasi työhönsä velvollisuudentunnostaan - heillä oli kuitenkin tärkeä vastuutehtävä työssään, mikä oli heille kunnia-asia. Avoimesti uutta valtaa vastustaneet siunatut teloitettiin. Oli myös muutamia epäselviä tapauksia, joissa siunatuilta riistettiin heidän voimansa ja heidät karkotettiin ihmisten keskuuteen. Tällä hetkellä Lucíen on siunattujen hallitsija ja kerää itselleen uutta Neuvostoa. Neuvostoon tervetulleita ovat lähinnä ylijumalat (jotka ovat vaihtuneet melkoisesti), sekä erityisen ansioituneet jumalat, kuten oikeuden jumalat. Sotajoukot ovat uskollisia uudelle hallinnolleen. Lucíen itse on kuluttanut viimeisen vuoden etsiessään Valon Alkujumalaa, mutta tuloksetta: Valon henkienergian paikantaminen tuntuu olevan mahdotonta. Sen sijaan vaikuttaisi siltä, että koko maailman maaginen energia olisi moninkertaistunut. Mahdollisia vastustajia toki yhä löytyy ja kapinahengestä epällyillä ei olekaan nyt asiaa Elatheiaan vaan asemastaan huolimatta epäilyttävät henkilöt on karkotettu asumaan Eláhaniin, ihmisten maailmaan. Viimeistään vuoden asuminen tässä ulottuvuudessa käännytti monet jäljelle jääneistä kapinallisista, sillä siunatut ovat mukavuudenhaluista väkeä, mutta osa vaikuttaa yhä epäilyttävältä. Elahan on kasvanut merkittävästi ja sitä voi oikeastaan kutsua jo kaupungiksi ja sitä laajennetaan samaan aikaan kun Elatheiaa kunnostetaan takaisin entiseen loistoonsa sodan jäljiltä. Kirotuilla ei ole lupaa tai kykyä astua Elatheiaan, mutta Elahanissa he saavat kulkea, teoriassa. Tämä ei kuitenkaan ole missään nimessä turvallista, sillä moni paikallinen siunattu menetti sodassa itselleen tärkeitä asioita ja henkilöitä, eivätkä he välttämättä suvaitse joukossaan kulkevia epäihmisiä. Mahdollisista kapinallisista huolimatta siunattujen kansa on nyt yhdistänyt voimansa saadakseen rotunsa taas sinne minne se kuuluu, eli muiden rotujen yläpuolelle hallitsemaan maailmaa.
Ennen peliä
Siunattujen lähihistoria ennen peliä
Siunatut ovat taianomaista ja ylpeää kansaa, jolla on tarkka hierarkia. Alkujumalat kävivät kuitenkin vanhoiksi ja ovat hiljenivät lähes kokonaan – tämä herätti siunatuissa levottomuutta, vaikka Alkujumalia suoraan vastustaneet siunatut olikin kitketty riveistä kapinan aikana. Koska siunattujen arvojärjestys perustui pitkälti heidän voimakkuuteensa sai tämä muutos kansan jakautumaan uudismielisiin ja perinteisiin siunattuihin.
Moni kuitenkin seilasi näiden kahden puolen välillä, sillä pohjimmiltaan lähes jokainen tämän rodun edustaja on eniten omalla puolellaan, eli mieluiten voittavalla puolella. Jo vuosikausia etenkin jumalat ja ylijumalat ovat olleet hautautuneina rikkauksiinsa ja uskotelleet itselleen olevansa täysin turvassa ja koskemattomia omien voimiensa vuoksi – kaikelta muulta paitsi muilta jumalilta. Toisiaan peläten jumalten Neuvosto onkin asettanut jopa kohtuuttoman kovia rangaistuksia suoritetuista rikoksista, jotta kaikki saataisiin pysymään linjassa.
Yksi asia on tosin yhdistänyt siunattuja aina lakejakin enemmän: kunnioitus heidän suurinta työtään, jumaluutta, kohtaan. Sehän heidät erottaa ihmisistä.
Kirottujen lähihistoria ennen peliä
Kirottujen vainoista on kulunut 100 vuotta, eikä heistä tuona aikana ole ennen tätä hetkeä näkynyt juuri vilausta enempää. He ovat lymyilleen Mihrasin laakson metsissä ja vuoristossa – osa pienissä yhteisöissä ja osa itsekseen. Osa kiroutuista haaveili elämästä ihmisten kanssa ja pyrki kaupunkiin osan ollessa vallan tyytyväisiä elämäänsä luonnonhelmassa.
Kaikki kirotut kuitenkin olivat väsyneitä piilotteluun ja pelkäämään ihmisiä (ja siunattuja) henkensä edestä. Osa kirotuista katkeroitui niinkin paljon, että heistä tuli niitä hirviöitä, joina heitä pidettiin...
Ihmisten lähihistoria ennen peliä
Mihrasin kaupunki on todella kaukana muista ihmisten asuttamista alueista ja elämä siellä on paikoin hyvinkin ankeaa. Talvet ovat pitkiä ja estävät liikkumisen laaksoon tai sieltä pois - ainoastaan kesäisin rohkeimmat merimiehet uskaltavat uhmata kallioista rantaa käydäkseen kauppaa muiden ihmisten kanssa tai kunnianhimoisimmat matkalaiset lähtevät taittamaan kärryillään matkaa pois laaksosta: metsän läpi ja vuorten yli.
Ihmisillä on tarkka kastijako ja alemmissa kasteissa olevat kärsivät lähes joka talvi nälkää, mikä puolestaan herättää levottomuutta kaupungissa. Epätoivossaan ihmiset nojaavat ainoaan asiaan, joka heillä on: uskoonsa. Kaaoslaisuus onkin paitsi monelle kansalaiselle ainoa toivonpilkahdus, myös ylemmälle kastille oiva tapa kontrolloida Mihrasin kansalaisia.
Kirottujen ollessa piilosilla siunatuilta, ovat ihmiset unohtaneet rodun olemassaolon ja pitävät näitä nyt vain satunnaisina hirviöinä - joihin vai niitä nähneet uskovat. Mihrasin eteläistä metsää onkin alettu kutsua 'Noidutuksi metsäksi', sillä usein sieltä palaavilla metsästäjillä on mitä oudoimpia kertomuksia karmivista olennoista, joita he väittävät siellä nähneensä.
Muinaishistoria
Alku
Ikuisuuksia sitten ihmisten joukkoon alkoi mystisesti syntyä sellaisia, joilla oli yliluonnollisia kykyjä. Näitä taikuudella siunattuja ihmisiä alettiin kutsua Siunatuiksi, sillä luonto oli sallinut heille harvinaisen suuren määrän sielujen henkienergiaa, joka suorastaan pursui heistä ulos. Siunatut kykenivät kanavoimaan tätä energiaa uhritaikuuden alkukantaisilla muodoilla symbolien ja riittien avulla, kunnes muutama harvinaisen voimallinen Siunattu alkoi loihtia ilman symboleja, ilman uhreja. Heistä vahvimmat kaksi tunnetaan Alkujumalina. Alkujumalat alkoivat voimiensa tunnossa orjuuttaa ihmisiä, alkaen säädellä luontoilmiöitä, jotka mahdollistivat ihmisten elämän. He alkoivat kutsua itseään jumaliksi.
Jotkut ihmiset eivät tyytyneet uuteen orjuutettuun osaansa, vaan alkoivat nopeasti kapinoida Alkujumalia vastaan. He uskoivat kaikkien ihmisten olevan saman arvoisia, eivätkä heidän mielestään taikavoimat tehneet uusiojumalista arvokkaampia. Alkujumalat rankaisivat näitä kapinallisia, tuomiten heidät ironisesti olemaan saman arvoisia muun elollisen luonnon kanssa: tuomitut muuttuivat hirviöiksi, puoliksi ihmisiksi ja eläimiksi, ja sille tolalleen jumalat hylkäsivät heidät. Näin kirottujen kansa sai alkunsa.
Siunattujen nousu, ihmisten yhteiskunnat ja kirotut
Siunattujen epäonnistunut vallankumous
(n.300 vuotta sitten)
Kirottujen vainot
(n.200 vuotta sitten)
Kirottuaan kapinaan nousseet ihmiset, Alkujumalat alkoivat kouluttaa lisää jumalia ja kasvattaa ryhmäänsä ensin joukkioksi, sitten kansaksi. Näiden erityisten voimallisten siunattujen mahti kasvoi jokaisen sukupolven myötä, ja he yrittivät kasvattaa sitä entisestään lisääntymällä vain muiden taikovien kanssa. Näin syntyivät jumalten suvut, joihin syntyy yhä edelleenkin suurin osa siunatuista. Lyhytikäisenä lajina ihmiset eivät parin sukupolven jälkeen muistaneet enää tätä tapahtumaketjua vaan heille kyse oli vain kolmesta eri rodusta: ihmisistä, kirotuista ja jumalista. Ihmiset kavahtivat jumalten voimia kaikkialla ja palvoivat heitä antaumuksella pysyäkseen heidän suosiossaan. Ihmisten kulttuurit alkoivat kehittyä ja heidän yhteiskuntansa muodostua, kun he alkoivat keskittää asumistaan kaupunkeihin. Syntyi kuningaskuntia ja erilaisia kulttuureita, mutta kaikki he palvovat jumalia omilla tavoillaan. Samalla, kun jumalten kukoistus vain kasvoi, alkoivat kirotut ihmiset, sekasikiöt, lisääntyä vastoin jumalten odotuksia. Kirotut kulkivat varjoissa ja varastivat usein ihmisiltä selviytyäkseen hengissä - ihmisten silmään he olivat hirviöitä. Ajan saatossa kirotut löysivät lohtua ja suojaa toisistaan, muodostaen tiiviitä perheyhteisöitä kaupunkien ulkopuolille.
Kaikki ei kuitenkaan ollut helppoa siunatuillekaan, vaan kolme vuosisataa sitten siunattujen keskuudessa alkoi syntyä levottomuuksia. Pieni ryhmä jumalia oli sitä mieltä, että Alkujumalat ovat vanhentunut käsite, eivätkä jumalat tarvitsisi johtajia; pitiväthän jumalat huolta muustakin maailmasta, miten ihmeessä he eivät voisi tehdä sitä myös oman kansansa keskuudessa itse ilman hallitsijoita? Nämä jumalat uskaltautuivat voimiensa tunnossa keräämään pienen taistelujoukon ja yrittivät kaapata vallan. Alkujumalat kukistivat heidät kuitenkin helposti yllätyshyökkäyksestä huolimatta. Selvinneet vallankumoukselliset ja heidän perheensä teurastettiin suurten suosionosoitusten saattelemina: kapinallisten aate oli ollut vielä selvässä vähemmistössä. Siunattujen lakeja tiukennettiin lujasti tapauksen tiimoilta.
Kun siunatut lopulta satojen vuosien kuluttua omien ongelmiensa takia heräsivät siihen, että kirotuista oli tullut elinvoimainen kansa, he alkoivat pelätä kirottujen syrjäyttävän heitä palvovat ihmiset kokonaan tai saavan ihmiset luopumaan uskosta. Niinpä noin kaksi vuosisataa sitten siunatut äänestivät kirottujen hävittämisen puolesta, ja enemmistön tuella he aloittivat avoimen satavuotisen sodan kirottuja vastaan. Kaikki siunatut eivät pitäneet ratkaisusta, mutta eivät uskaltaneet nousta vastarintaan. Näissä niin kutsutuissa kirottujen vainoissa kuoli lukematon määrä kirottuja, ja siunatut luulivatkin hävittäneensä heistä kaikki. Pieni osa kirotuista kuitenkin säästyi, ja harvoista hengissä säilyneistä lähes kaikki siirtyivät ajan kanssa asuttamaan Mihrasin laaksoa, sillä sen harva asutus ja eristäytynyt asema oli turvallinen piilottelijalle - lisäksi laakson mystinen magia veti heitä puoleensa. Kirottujen vainoista johtuen tässä pienessä selviytyjien joukossa oli myös heitä, jotka vannoivat kostavansa siunatuille kansansa kokeman vääryyden. Pääasiassa kirotut tahtoivat kuitenkin vain selvitä hengissä ja elää omaa elämäänsä rauhassa. Kirottujen vainojen aikana kirotut pysyivät ymmärrettävästi hyvin piilossa ja ihmiset unohtivat nämä. Kirottu kansa muuttui erinäisiksi hirviöiksi, sitten hirviöt kauhutarinoiksi ja lopulta kauhutarinat iltasaduiksi. Kaikki ihmiset tietävät, että metsissä liikkuu jotain kammottavaa ja taianomaista, mutta tältä on helppoa sulkea silmänsä, jos vain pysyy kaupungissa.